Kuva: Magalie L’abbé, CC-lisenssi
Kahden marxilaisen taloustieteen professorin, Hart-Landsbergin ja Burkettin arvio on, että markkinauudistukset tosiasiassa veivät päinvastaiseen suuntaan, vaikka niillä oli tarkoitus voimistaa sosialismiin johtavaa prosessia. Siitä huolimatta tänä päivänä monet kapitalismin kriitikot – mm. Walden Bello – pitävät Kiinan valtiojohtoista taloutta esimerkkinä menestyksekkäästä kehityspolitiikasta kapitalismin vallitessa ympäröivässä maailmassa. Toiset näkevät Kiinan ”markkinasosialismissa” kolmannen tien ”vapaan kapitalismin” ja ”valtiososialismin” välissä.
Teesi on, että “Kiinan talousuudistukset eivät ole johtaneet sosialismin elvyttämiseen, vaan täysiveriseen kapitalismin palauttamiseen, mukaan lukien lisääntyvä alistuminen ulkomaisen pääoman hallintaan.” (s. 16)
Kiinan uudistushistoria tukee näkemystä, että markkinasosialismi on johtanut takaisin ulkomaisen pääoman hallintaan. Silti monet kapitalismiin kriittisesti suhtautuvat – mukana myös marxilaisia – ovat sitä mieltä, että Kiina on jollakin tapaa edelleen sosialistinen maa. Tämä tilanne sekoittaa ymmärrystä siitä, mitä sosialismi on ja vahvistaa sosialismin vastustajien asemia.
Talouden reformointi alkoi Maon kuoltua
Mao Tse-tungin Kiina painotti raskasta teollisuutta, keskitettyä suunnittelua, valtio-omistusta ja puolueen kontrollia. Näin estettiin imperialismin tunkeutuminen maahan, lakkautettiin maaseudun feodaaliset tuotantosuhteet ja saavutettiin täystyöllisyys, perussosiaaliturva ja työläisten yleinen tasavertaisuus. Tosin suurin sosiaalisin uhrauksin.
Joka tapauksessa Maon kuollessa 1976 Kiina oli vielä kaukana sosialismista. Deng Xiaopingistä tuli Maon seuraaja ja hän ryhtyi tovereineen ajamaan markkinasosialismia ratkaisuna maan ongelmiin. Heidän mukaansa oli välttämätöntä kehittää maan tuotantovoimia, mikä taas vaatisi markkinamekanismin hyödyntämistä.
Todellisuudessa Kiinan talous ei ollut kovin huonolla tolalla, varsinkaan teollisuuden osalta. Kulttuurivallankumouksen aiheuttamasta kaaoksesta huolimatta tuotanto kasvoi 1966-1976 yli 10 prosenttia vuodessa (s. 37). Mikä huomattavinta, tämä saavutettiin ilman ulkomaisia pääomia. Tämän vuoksi Kiina oli yksi harvoista kolmannen maailman maista, joka selvisi 80-luvulle ilman ulkomaista velkaa.
Maataloudessa ei mennyt yhtä hyvin. Tämä johtui painopisteen pitämisestä raskaassa teollisuudessa ja kommuunijärjestelmän suhteellisen jäykästä hallinnosta. Kiinan maatalous suoriutui silti paremmin kuin moni muu köyhä maa. ”Vuonna 1977 Kiina kasvatti 30-40 prosenttia enemmän ruokaa henkeä kohti [kuin Intia], 14 prosenttia pienemmällä maa-alalla. Se myös jakoi tämän maan paljon tasapuolisemmin puolet suuremman väestön kesken.” (s. 38)
Kiinan järjestelmä näki 1970-luvun lopulla edessään kasvavia ongelmia. Ne olivat paljolti samoja kuin Neuvostoliitossa. Painopiste oli raskaassa teollisuudessa maatalouden ja kevyen teollisuuden, erityisesti kulutustavarateollisuuden, kustannuksella. Talonpojat saivat tuotteistaan suhteellisen alhaisen korvauksen. Kulttuurivallankumouksesta aiheutuneet ongelmat ulottuivat tuotantokatkosta pitemmälle, josta seurasi “hierarkkisen puoluekontrollin palautus sekä tuotannossa että yhteiskunnan kaikilla tasoilla.” (s. 39)
Uusia keinoja tarvittiin. Dengin lääke oli kokeilla maan tuotantovoimien kasvattamista “sosialististen tuotantosuhteiden ulkopuolelta” tulevilla keinoilla. Hänen mukaansa markkinavoimia hyödyntämällä päästäisiin parhaisiin tuloksiin. On huomattavaa, että markkinamekanismin käyttöönotosta päätti puhtaasti puolue. Ei ollut olemassa imperialistien tukemia kansanliikkeitä, jotka olisivat vaatineet ongelmien ratkaisua markkinoiden keinoin.
Uudistukset leviävät kaupungeista maalle
Uudistukset alkoivat ensin valikoiduilla alueilla kaupungeissa, missä luotiin työmarkkinat. Tämä liittyi paikallisille suunnitteluelimille annettuihin uusiin vapauksiin. Johtajien piti voida päättää työvoimastaan, sillä heidän ei olisi muuten mahdollista vastata markkinoiden tarpeisiin tuotantoa lisäämällä tai vähentämällä. Vuonna 1983 otettiin uusi askel määräämällä valtionyhtiöitä palkkaamaan työläisiä vain määräajaksi. Määräaikaiset työläiset menettivät tavallisesti valtionyhtiöiden palveluksessa saatavan suojan. Vuonna 1987 valtionyhtiöt (State owned enterprises, SOE) pitivät palkkalistoillaan 7,51 miljoonaa määräaikaistyöläistä, mikä oli 8 prosenttia teollisuuden koko työvoimasta. Valtionyhtiöille sallittiin myös myydä valmistamiaan tuotteita omaan lukuunsa säännösteltyjä korkeammin hinnoin, jos suunnitelma oli jo täytetty.
Uudistukset lisäsivät työläisten tulo- ja sosiaalisia eroja. Hinnat nousivat. Inflaatio söi palkkojen ostovoimaa niin, että vuonna 1981 uudistus pantiin tilapäisesti jäihin. Valtio oli jo joutunut panemaan liikkeelle obligaatioita palkankorotuksiin vaadittavien rahojen lainaamiseksi.
Ensimmäisen kauden aikana valtiojohtoisuus ja suunnitelmatalous pysyivät vielä määräävässä asemassa. Kuitenkin puolueessa pantiin edelleen painoa ulkomaisen pääoman houkuttelemiseksi maahan. Niinpä jo vuonna 1979 avattiin neljä erityistä talousaluetta ulkomaisia sijoituksia varten etelärannikolle Guangdongin ja Fujianin maakuntiin.
Myös maataloutta uudistettiin markkinaehtoisemmaksi. Syyskuussa 1980 kollektiivitilat purettiin ja ne korvattiin perheviljelmillä. Vuonna 1983 kaikista talonpoikaistalouksista 98 prosenttia käytti yhteistä maata tuotteiden viljelyyn markkinoilla myytäväksi. Mikä merkittävintä, vuoden 1982 uusi perustuslaki antoi aiemmin kollektiiveilla olleen vallan äskettäin perustetuille “township and village enterpriseille (TVE)” (s. 43-44). Vuonna 1993 ne työllistivät jo 123 miljoonaa työntekijää.
Maatalouden tuottavuus kasvoi vuosina 1978-1984. Vaikka hallitus esitti tämän johtuvan uudistuksista, Hart-Landsbergin ja Burkettin mukaan ”todellinen syy oli hallituksen tarjoamat korkeammat hinnat ja myös sijoitusten painopisteen muutos maatalouteen ja maaseudun kevyeen teollisuuteen. Tosiasiassa maatalouden eteneminen pysähtyi 1985. Kommuunijärjestelmän loppu johti maaseudun infrastruktuurin ja sosiaalitukijärjestelmien romahtamiseen.” (s. 45)
Lisää kaasua ja kohti kapitalismia
Maatalouden kasvun rohkaisemana puolue päätti käynnistää uudelleen kaupunkien uudistukset. Puolue ajatteli, että ongelmat olivat johtuneet vain uudistusten rajallisesta luonteesta. Ratkaisu näin ollen olisikin painaa lisää kaasua. ”Vaikka puolue alun perin esitti markkinauudistukset vain keskitetyn suunnitelmatalouden ja valtionyhtiöiden toiminnan tehostajana, toisen vaiheen uudistukset merkitsivät tosiasiassa suuntausta suurempaan nojautumiseen markkinoihin ja ei-valtiolliseen tuotantoon.” (s. 46)
Paikallishallinnot saivat suurempia vapauksia käyttää kasvava osa keräämistään veroista itsenäisesti. Lokakuussa 1984 sallittiin suurimman osan kulutushyödykkeiden hinnoista vaihdella vapaasti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Sitten loppui valtionyhtiöiden uusien työläisten työpaikkaturva. Vuonna 1984 valtionyhtiöiden vakinainen eli turvattu työvoima käsitti enää 40 prosenttia maan koko teollisuuden työpaikoista. Samana vuonna neljää ulkomaiselle pääomalle avointa talousaluetta laajennettiin. Lisäksi ulkomainen pääoma ulotti lonkeronsa 14 rannikkokaupunkiin. Vuoteen 1985 mennessä käytännössä koko rannikkoalue oli tällä tavoin avattu.
Vuonna 1986 ulkomaisten sijoitusten ehtoja helpotettiin mm. alentamalla veroja ja helpottamalla irtisanomista. Maaliskuussa 1987 puolueen pääsihteeri Zhao Ziyang vaati 13. puoluekokouksessa, että
”Kiinan ‘tulisi astua rohkeammin maailmantalouteen’ ja että tavoitteen tulisi olla ‘vientivetoisen talouden’ kehittäminen. Zhaon strategia sai puoluekokouksen kannatuksen.” (s. 49)
Näihin aikoihin inflaatiosta alkoi tulla vaikea ongelma. Se pakotti valtion nostamaan palkkoja. Se ajoi budjetin yhä kasvavalle miinukselle, jota sitten taas jouduttiin tilkitsemään lainarahalla. Samanaikaisesti maatalous ajautui pysähtyneisyyden tilaan kollektiivien lakkauttamisen aiheuttaman rappion vuoksi. Niinpä hallitus viimein 1988 päätti seisauttaa uudistuksensa, kiristää rahapolitiikkaa ja vähentää pankkien myöntämiä lainoja ja sijoituksia. Talous ajautui lamaan 1989. Maaseudun työttömyys kasvoi nopeasti. Sen myötä työttömien virta kaupunkeihin voimistui.
”Tämä historia on taustana Kiinassa nousseelle demokratialiikkeelle, Taivaallisen rauhan aukion tapahtumille, ja sitä seuranneelle sortopolitiikalle.” (s. 51)
Uudistukset kirjataan puolueohjelmaan
Vuonna 1992 KKP:n 14. puoluekokous julisti tavoitteekseen perustaa “sosialistisen markkinatalouden kiinalaisilla erityispiirteillä”. Merkittävää oli, että tässä vaiheessa puolue oli hylännyt tavoitteensa valtionyhtiöiden säilyttämisestä Kiinan talouden kivijalkana. Käytännössä tämä tarkoitti lisääntyviä vapauksia valtionyhtiöille, lisääntyvää markkinakuria ja tässä vaiheessa myös yksityistämistä.
”Valtion suunnitelma oli muuttaa suuret ja keskisuuret valtionyhtiöt erilaisiksi osakeyhtiöiksi. Pienemmän tyypin yhtiöissä olisi 2-50 osakkeenomistajaa, ja osakeyhtiöissä olisi enemmän kuin 50 omistajaa ja lisäksi ne voisivat järjestää osakeanteja. Sata keskitetysti johdettua ja 2.500 paikallisesti johdettua valtionyhtiötä valittiin muutettaviksi, ja muutos saatiin valtaosin valmiiksi vuoden 1998 loppuun mennessä. [..] [Valtio] säilyttäisi määräysvallan yli tuhannessa suurimmassa yhtiössä, mutta ‘loput jäljellä olevat valtionyhtiöt voitaisiin vuokrata tai myydä yksityisille tahoille.” (ss. 52-53)
”90-luvun lopulla SOE:t työllistivät vain 83 miljoona ihmistä, vain 12 prosenttia kaikista työllisistä ja vain kolmasosa kaupunkien työllisistä. Niiden BKT-osuus putosi vain 38 prosenttiin. [..] Vuonna 2001 valtionyhtiöt vastasivat vain 15 prosentista kaikista teollisuuden ja alle 10 prosentista kotimaisen kaupan työpaikoista.” (s. 53)
Vuonna 1995 yksityinen sektori työllisti 40,4 prosenttia muun kuin maatalouden työvoimasta, omisti 35 prosenttia rekisteröidystä pääomasta, vastasi 33,8 prosentista teollisuuden tuotantoa, hallitsi 45,1 prosenttia vähittäiskaupasta ja 47,7 prosenttia viennistä. Tämä johti kasvavaan budjettialijäämään, sillä yksityistäminen oli vaarantanut valtion tulot. Kun valtio myös verotti 86 prosenttia valtionyhtiöiden voitoista itselleen, yhtiöt joutuivat turvautumaan pankkien lainoihin. Ne eivät sitten kyenneetkään maksamaan lainoja takaisin. Valtio ei silti uskaltanut katkaista lainanantoa, sillä se pelkäsi konkurssien pahentavan tilannetta entisestään.
Puolueen tie ulos umpikujasta avautui yksityistämistä lisäämällä. Lopputuloksena ”Kiinan talouden tulevaisuus riippuu nyt yksityisten yritysten suorituskyvystä – todellisuus, jonka Kommunistinen puolue myöntää, vaikkei ehkä mielihyvin. Vuonna 2002 puolue avasi jäsenyyden yksityisen sektorin tahoille, ja joulukuussa 2003 suositti, että kansalliskongressi muuttaisi perustuslakia siten, että se soisi yksityiselle omistukselle vahvemman laillisuuspohjan asettamalla sen ’samanarvoiseksi julkisen omaisuuden kanssa’.” (s. 58)
Työttömyys ja palkkaerot nousevat
Valtionsektorin alasajo johti valtavaan työttömyyteen. Hallituksen työttömyysluvut eivät sellaisenaan kuvaa todellisuutta, sillä sen lisäksi, että niissä aliarvioidaan maaseudun työttömyys, valtionyhtiöiden palveluksesta erotettuja ei lasketa työttömiksi. He ovat xiagang, eli “poissaolevia, ja siten edelleen listoilla työpaikallaan.” (s. 66) Myös yli 50-vuotiaita erotettuja miehiä ja yli 45-vuotiaita erotettuja naisia ei lasketa työttömiksi.
”17 maakuntaa kattavassa työttömyystutkimuksessa havaittiin, että vuosittainen xiagang-aste kasvoi vakaasti 0.7 prosentista vuonna 1988 [..] 10 prosenttiin vuonna 1994. Mutta vuonna 1995 [..] aste syöksyi 23,8 prosenttiin ja sitten 35,8 prosenttiin vuonna 1996.” (s. 66)
Tulojen jakautumisen epätasaisuutta kuvaava gini-indeksi nousi 0.33:sta vuonna 1980 0.46:een vuonna 2000. Jälkimmäinen luku on suurempi kuin Thaimaassa, Intiassa ja Indonesiassa. 60 prosenttia työttömistä on naisia, vaikka heitä on vain 40 prosenttia työvoimasta. Yksityisyhtiöiden palkkaerot sukupuolten välillä ovat suuremmat kuin valtionyhtiöissä.
Terveyspalvelut ja sosiaaliturva romuttuvat
Onnettomuudet työpaikoilla ovat kasvaneet. Valtionyhtiöt eivät enää takaa asuntoja työläisilleen, eivätkä sosiaaliturvaa. Maaseudulla kollektiivien purkaminen romutti terveyspalvelut.
”Maanlaajuisen, julkisen terveydenhuollon peittävyys romahti vuoden 1978 90 prosentista neljään prosenttiin väestöstä vuoteen 1997 mennessä. [..] Maailman terveysjärjestö WHO sijoittaa Kiinan nyt kehitysmaiden joukon viimeiseksi mitattaessa terveyspalveluiden saantia.” (ss. 67-70).
Uudistukset ovat tuhonneet kiinalaisen terveydenhuoltojärjestelmän, joka ei koskaan ollut kansallisen tason järjestelmä. Se perustui siihen, että palvelun tuotti koulu, työpaikka tai kollektiivi. Yksityistämisen jälkeen näiltä järjestelyiltä vietiin mahdollisuus selvitä.
Vienti ei hyödytä Kiinan kansaa
Seuraavista tosiasioista käy ilmi, että vientituotanto tosiasiassa hallitsee Kiinan talouskasvua. 21 prosentin lisäys viennissä vuonna 1997 käsitti kolmanneksen Kiinan BKT:n kasvusta tuona vuonna. Vuoden 2000 ensimmäisen puolen aikana vienti kasvoi 38 prosenttia, mikä vastasi jo miltei neljää viidesosaa BKT:n kasvusta tuona aikana.
Kiinan talouskasvu ei koidu kiinalaisten hyödyksi: vuonna 2002 siitä meni 74% ulkomaille. Tämän todistaa se, että viennin osuus koko BKT:sta – eikä vain sen kasvusta – on pienempi. Vuonna 2002 osuus oli 26% (s. 75). Tämä todellisuus selittää Kiinan halun liittyä Maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi. Sen Kiina lopulta tekikin, joutuen allekirjoittamaan “normal trade relations” -sopimuksen USA:n kanssa. Tämä tarkoittaa, että kolmen vuoden kuluessa valtion monopoli suurimmassa osassa tuotteiden maahantuontia, vientiä ja jakelua on lopetettava.
Kiina oireilee kuin kapitalistimaa
Kiinan kasvu on seurausta lähinnä sen kyvystä houkutella ulkomaista pääomaa. Nämä sijoitukset ovat myös muuttaneet Kiinan viennin rakenteen siten, että maa vie nykyään myös hi-tech-tuotteita. Näiden tuotteiden viennistä kuitenkin vastaa ulkomainen pääoma. Erityisesti, mitä korkeampaa teknologiaa viedään. Vuosina 1994-2003 Kiinan viennin kasvusta 65 prosenttia oli ulkomaisen pääoman varassa. Korkean teknologian tuotteiden kokonaisviennistä ulkomaisten firmojen osuus oli 81 prosenttia vuonna 2000.
Kiinan voimistuva, ulkomaisilla sijoituksilla pyörivä vienti uhkaa alueen muita vientivetoisia maita. Se on kapitalistisen kilpailun logiikkaa. Itäaasialainen pääoma siirtyy tuottamaan tavaransa Kiinassa kotimaan sijasta. Se ei voi olla polkematta työehtoja ja palkkoja niissä maissa, joista pääoma Kiinaan tulee, esimerkiksi Malesiasta, Etelä-Koreasta ja Singaporesta.
Kiina ei kuitenkaan ole vienyt näiden maiden työläisten työpaikkoja. Sen osoittavat maan työvoimatilastot: vuonna 1995 teollisuudessa työskenteli 109,6 miljoonaa työläistä, mutta vuonna 2002 enää 83,1 miljoonaa. Siirtymisen sijaan työpaikkoja on hävinnyt kapitalistisen tehostamisen ja automatisoinnin vuoksi, joka Kiinassa kuten muuallakin ilmenee tuotannon uudelleenjärjestelyinä, yksityistämisinä ja valtionyhtiöiden lakkauttamisena. Kiina on joutunut samaan kierteeseen kuin muutkin kapitalistiset maat: laajeneminen-ylikuumeneminen-ylituotantokriisi-konkurssiaalto-elpyminen-laajeneminen.
Markkinoiden vapaus murentaa suunnitelmatalouden
Kiinan talousuudistusten logiikka osoittaa, että jokainen markkinauudistus on johtanut komplikaatioihin. Niitä joudutaan korjaamaan antamalla markkinoille lisää vapauksia, aina kunnes sosialismin rakentamiselle välttämätön suunnitelmatalouden pohja murenee.
Kiinan uudistusten ensimmäisessä vaiheessa suunnitelmataloutta päätettiin tehostaa ottamalla käyttöön joitakin markkinamekanismin keinoja. Toisessa vaiheessa markkinaohjaukselle annettiin ylivalta suunnittelusta. Viimein kolmannessa vaiheessa yksityisille yrityksille ja ulkomaiselle pääomalle annettiin ylivalta valtionyhtiöistä. Maan talouden suuntaa ohjaa nykyään ulkomaisen pääoman arvonlisäystarve, jonka vaatimuksia KKP on jo pitkään myötäillyt.
Alunperin julkaistu Jäänmurtajassa 4/2006.
Kirjoittaja arvioi artikkelissa teosta: China and socialism. Market reforms and class struggle. Martin Hart-Landsberg, Paul Burkett. Monthly Review Press 2005.
